3.2 Normatiivisuus – yhden koon vaatekappale

Normeilla tarkoitetaan sääntöjä, jotka ohjaavat toimintaamme yhteiskunnassa, työpaikoilla, kouluissa, harrastuksissa ja muissa yhteisöissä. Osa normeista on kirjattu lakiin, kuten syrjinnän kielto tai varkausrikokset. Pienemmissä yhteisöissä normit voivat olla kirjoitettuja tai kirjoittamattomia – esimerkiksi viikoittainen kokousaika tai käytäntö, että aamulla ensimmäinen paikalle tullut keittää aamukahvit.

Kun puhumme normeista ja ihmisistä, kyse on siitä, millaisia edellytyksiä pitää täyttää ollakseen “normaali”. Normatiivisuus määrittelee, mitä pidetään tavallisena ja mitä poikkeavana. Jos esimerkiksi liikuntatapahtumat suunnitellaan vain ”normaaleja” tai “tavallisia” ihmisiä varten, normien ulkopuolelle jäävät saavat viestin, ettei toiminta ole heille tarkoitettua eivätkä he ole sinne tervetulleita. (1, 2.) Kerromme tästä lisää osiossa 4: Viestinnän voima liikkumisen edistämisessä.

Normeja voi verrata vaatteeseen, jota tehdään vain yhtä kokoa: se ei istu kaikille. Samalla tavalla yksi ainoa normi ei sovi kaikille ihmisille, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti voi täyttää sen vaatimuksia. Jokaisen yksittäisen normin edellytykset ovat sekä keinotekoisia että mielivaltaisia, ja ne ovat sidoksissa esimerkiksi luokkaan, ikään, aikaan ja paikkaan. Jo Suomen sisällä ikä, sosiaalinen tausta ja konteksti muokkaavat sitä, mikä fyysisessä ulkonäössä koetaan sopivaksi (3). Toisena esimerkkinä se, että aikoinaan pinkkiä pidettiin poikien värinä ja sinistä tyttöjen värinä, kunnes 1900-luvun puolivälin jälkeen värikoodaus kääntyi nykyiseen suuntaansa – osoituksena siitä, miten muuttuvia sukupuoleen liitetyt normit ovat (4).

Kun ajattelemme, minkälainen on “tavallinen ihminen”, tulemme samalla kuin huomaamattamme määritelleeksi sen, mikä on “tavallista” tai “normaalia”. Jos syötämme hakukoneeseen esimerkiksi termit urheilija, tanssija, liikuntaharrastus, kuntosalitreeni ja liikkuminen ja tarkastelemme kuvatuloksia, näemme nopealla vilkaisulla, minkälaista on ihmisiä koskeva normatiivisuus Suomessa. Se on valkoista, vammatonta, keskipainoista, sukupuoleltaan binääristä ja keskiluokkaista. Tämä myös vastaa sitä, minkälaisille ihmisille liikkumisen palveluita ja mahdollisuuksia luodaan. Jotta voimme rikkoa tämän kaavan, meidän tulee ajatella normikriittisesti ja tarkastella normi kerrallaan sitä, minkälaisia liikkumiseen motivoivia toimintamalleja olemme luomassa.

Kuka saa näkyä – ja kuka liikkua?

Yleinen käsitys “tavallisesta suomalaisesta” rakentuu usein oletuksista, jotka liitetään valkoisuuteen, vammattomuuteen, heteroseksuaalisuuteen, cissukupuolisuuteen, keskiluokkaisuuteen ja normaalipainoisuuteen. Kun tämä ihmiskuva toimii hiljaisena normina, moni muu jää näkymättömäksi. Tällöin esimerkiksi rodullistetut henkilöt, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat, apuvälineitä käyttävät, vähävaraiset, lihavat ihmiset, muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvat, eri etniseen taustaan kuuluvat sekä monimuotoisissa perhe- tai ihmissuhdemuodoissa elävät eivät mahdu tähän muottiin. Heidän kokemuksensa ja tarpeensa jäävät helposti huomiotta, kun yhteiskunnan rakenteet ja asenteet perustuvat kapeaan ihmiskuvaan. Normatiivisuus ei rajoitu vain näkyviin piirteisiin. Se ilmenee monin tavoin ja vaikuttaa merkittävästi siihen, kenellä on mahdollisuus tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi yhdenvertaisena yhteiskunnassa. (2.)

Liikkumisen esteistä ja mahdollistajista voidaan tunnistaa useita toistuvia teemoja. Kokemuksissa nousee esiin esimerkiksi se, että yksin liikkumisen aloittaminen tai rutiinin ylläpitäminen koetaan hankalaksi, kun taas kaverin tai ryhmän tuki madaltaa kynnystä lähteä liikkeelle. Taloudelliset seikat, kuten varusteiden ja harrastusmaksujen korkea hinta, asettuvat monille konkreettisiksi esteiksi. Myös terveydentila, jaksaminen ja krooniset sairaudet vähentävät voimavaroja ja voivat estää osallistumista. Liikuntaympäristön esteettömyys ja viihtyisyys sekä pukutilojen järjestelyt vaikuttavat siihen, kuinka turvalliseksi ja kutsuvaksi paikka koetaan. Toisaalta normatiiviset paineet – esimerkiksi pelko tulla arvioiduksi kehon tai kunnon perusteella – voivat lisätä ahdistusta ja estää osallistumista. (2.)

Nämä kokemukselliset havainnot vastaavat hyvin myös tutkimuksissa tunnistettuja teemoja. Sosiaalinen tuki, kustannukset, motivaatio ja ympäristön saavutettavuus nousevat keskeisiksi tekijöiksi liikkumisen esteissä ja kannustimissa (5, 6). Lisäksi suomalaisilla yliopisto-opiskelijoilla tehty tutkimus osoittaa, että kipu- ja psykologiset oireet liittyvät vähäisempään liikkumiseen (7). Näin sekä tutkimustieto että arjen kokemukset tukevat samaa havaintoa: jotta liikkuminen olisi aidosti kaikkien saavutettavissa, on huomioitava hyvin erilaisia lähtökohtia, tarpeita ja elämäntilanteita.

Oletusten purkaminen ja opiskelijoiden erilaiset tarpeet

Turvallisemman tilan periaatteissa tai muissa keinoissa yhdenvertaisuuden edistämiseksi toistuu usein ohje ”älä oleta”. Sen taustalla on ajatus itsemäärittelyoikeudesta ja halu välttää vahvistamasta vahingollisia normeja.

Olettaminen on kuitenkin osa ihmisen kognitioita, kuten tarkkaavaisuuden suuntaamista, oppimista, muistamista, kielen ymmärtämistä sekä johtopäätösten tekemistä (8). Olettamisesta ei siis voi eikä kannatakaan kokonaan luopua. Siksi parempi periaate olisikin tiedostaa omat oletukset ja välttää toimimasta niiden perusteella. Erityisesti silloin, kun oletukset perustuvat normeihin ja stereotypioihin – esimerkiksi sukupuoleen, ikään tai taustaan.

Normit vaikuttavat myös liikkumiseen. Ne määrittävät, kuka nähdään “luonnollisena liikkujana” ja kuka poikkeuksena. Normien purkaminen ei ole pelkkää teoreettista tarkastelua, vaan sillä on hyvin konkreettisia seurauksia: millaiset tilat koetaan turvallisiksi, ketkä kokevat kuuluvansa joukkoon ja kenelle tarjonta on ylipäätään saavutettavaa.

Kun puhumme kaikkien opiskelijoiden ja erilaisten tarpeiden huomioimisesta, tarkoittaa se konkreettisia ratkaisuja, joilla liikkumisen tilat ja käytännöt tehdään saavutettaviksi. Esteettömyys ei tarkoita vain ramppeja tai hissiä, vaan myös sitä, että valaistus ei ole liian häikäisevä, melutaso pysyy siedettävänä ja tiloissa on vaihtoehtoisia tapoja pukeutua ja peseytyä. Sukupuolineutraalit ja yksityiset pukutilat voivat olla välttämättömiä sukupuolivähemmistöille tai niille, jotka muuten kokevat jaetut tilat turvattomiksi. Kohtuulliset hinnat ja matalan kynnyksen osallistumismuodot ovat taas edellytys opiskelijoille, joiden taloudelliset resurssit ovat rajalliset. Huomioiminen voi tarkoittaa myös vaihtoehtoisia tapoja osallistua: verkkovälitteisiä liikuntatunteja, ei-kilpailullisia ryhmiä, mahdollisuutta liikkua ilman erityisiä varusteita tai aikaa varatulle “hiljaiselle tunnille”, jossa ei ole painetta suorituksesta. Tällaiset ratkaisut viestivät, että liikkuminen kuuluu kaikille – ei vain niille, jotka jo täyttävät “normaalin liikkujan” oletukset.

Normit näkyvät myös liikkumisen kuvastossa. Urheilua ja liikuntaa esittävät kuvat korostavat usein valkoisia, nuoria, hoikkia ja vammattomia ihmisiä, mikä rajaa monia näkymättömiin. Sama pätee suomalaisuuteen ja sukupuoleen liittyviin odotuksiin: “oikean” suomalaisen oletetaan hiihtävän, retkeilevän tai pelaavan jääkiekkoa, poikien harrastavan joukkuelajeja ja tyttöjen tanssia. Ne, jotka eivät sovi näihin malleihin, jäävät helposti ulkopuolelle.

Normikriittinen näkökulma auttaa tunnistamaan nämä rajaukset ja laajentamaan käsitystä siitä, kuka voi olla liikkuja. Näin voidaan rakentaa monimuotoisempaa ja aidosti saavutettavaa liikuntakulttuuria.