3.1 Mitä yhdenvertaisuus on?

Suomen perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki määrittelevät, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. (1, 2.)

Yhdenvertaisuus tarkoittaa, että jokaisen ihmisarvo on samanarvoinen – kenenkään arvo ei saa olla toista korkeampi tai alempi. Osa lain tunnistamista ominaisuuksista on synnynnäisiä, kuten alkuperä ja ihonväri, kun taas osa on sosiaalisia konstruktioita eli ihmisten luomia merkitysjärjestelmiä, kuten uskonto. Osa ominaisuuksista voi myös muuttua elämän aikana, kuten terveydentila tai vammaisuus. (1, 2.)

Käytännössä yhdenvertaisuus tarkoittaa elämän kannalta välttämättömien perusedellytysten, kuten ravinnon, levon ja asumisen turvaamista, sekä oikeutta terveydenhuoltoon, koulutukseen ja osallisuuteen esimerkiksi harrastusten ja luonnon parissa (3). Yhdenvertaisuus merkitsee oikeutta syrjimättömyyteen: kenenkään ei tule joutua epäoikeudenmukaisen kohtelun kohteeksi minkään henkilöön liittyvän ominaisuuden vuoksi – ei edes sellaisten, joita ei laissa erikseen mainita. Tämä kattaa sekä suoran että välillisen syrjinnän. (1, 2.)

Tosiasiallinen yhdenvertaisuus

Tosiasiallisella yhdenvertaisuudella tarkoitetaan sitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu käytännössä. On eri asia todeta perustuslaissa, että kaikki ovat yhdenvertaisia lain edessä, kuin varmistaa päätöksenteossa, että yhdenvertaisuus toteutuu esimerkiksi koulutuksessa tai harrastusmahdollisuuksissa. Jos uimahallissa ei ole esteetöntä sisäänkäyntiä tai riittäviä mukautuksia, kuten soveltuvia pukutiloja, esteettömiä wc-tiloja ja liuskoja altaaseen asti, pyörätuolia käyttävillä ei ole todellista pääsyä samoihin palveluihin. Tällöin yhdenvertaisuus ei käytännössä toteudu. (4, 5.)

Tosiasiallinen yhdenvertaisuus liikkumisen näkökulmasta tarkoittaa konkreettisia toimia ja toimintamalleja, joilla varmistetaan, että kaikilla on aidosti samanlaiset mahdollisuudet osallistua liikkumiseen. Tämä ei aina tarkoita samanlaista kohtelua: joskus tarvitaan erityisiä järjestelyjä, jotta erilaisista lähtökohdista tulevat ihmiset pääsevät yhdenvertaisesti mukaan. Tätä kutsutaan positiiviseksi erityiskohteluksi, ja se on keino ottaa huomioon syrjinnälle alttiiden ryhmien tarpeet. (2.)

Käytännön tasolla tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen alkaa siitä, että tunnistamme ryhmät, jotka ovat erityisen haavoittuvia syrjinnälle. Tämä puolestaan edellyttää ymmärrystä siitä, miten yhteiskunnalliset normit – usein ahtaat ja rajoittavat – vaikuttavat ihmisten arkeen.