5.1 Lähteiden käytön periaatteet

Lähteiden merkintätavat ovat sopimuksenvaraisia ja niitä on monia. Tekstiviitteet merkitään yleisen nimi-vuosi-viitejärjestelmän mukaan.

Tekstissä pitää käydä ilmi, mikä osa on tekijän ”omaa” ajattelua, mikä toiselta lainattua: toisen tekstin omin sanoin sanomista, lähdetekstin referointia tai suoraa lainausta. Viittaukset on merkittävä sekä referoidun että sanasanaisen (ns. suoran) lainauksen yhteyteen.

Referoinnissa on syytä muistaa omasanainen, selostava ote ja vaihdella viittaustapaa, esimerkiksi:

Pohjolan (2016, 10) mukaan – –
Pohjola (2016, 5) toteaa, että – –
Pohjolan (2016, 15) mielestä kyse on –

Edellä kuvattu viittaustapa on ns. kirjoittajakeskeinen viittaus eli tekijän nimi mainitaan virkkeessä. Toinen viittaustapa on asiakeskeinen viittaus, jossa lähdetiedot laitetaan referoidun osuuden loppuun sulkuihin (ks. esim. viimeistä kappaletta).

Tekstiviitteiden edelle on mahdollista lisätä sellaisia ilmauksia kuin esim., mm., varsinkin, etenkin, erityisesti, ks. (tarkemmin), vrt. (kuitenkin). Tällaisten vertausviitteiden merkitys on ymmärrettävä: ks. tarkoittaa, että osoitetussa paikassa on lisää samansuuntaista tietoa, vrt. ilmaisee, että tieto poikkeaa jollain tavalla esitetystä. (Hirsjärvi ym. 2010, 366).

Suoria lainauksia pitää käyttää säästeliäästi, ja niiden pitäisi olla mielellään niin lyhyitä kuin mahdollista. Lyhyen sitaatin voi saada sovitetuksi omaan tekstiin tyyliä rikkomatta. Suorien lainausten on oltava täsmälleen samassa muodossa kuin ne ovat alkuperäisessä tekstissä. Enintään kolmen rivin mittainen, lyhyt suora lainaus merkitään aina lainausmerkkien sisään. Kolme riviä ylittävä, pitkä suora lainaus sisennetään sarkaimen verran vasemmasta reunasta, kursivoidaan ja kirjoitetaan rivivälillä 1 ilman lainausmerkkejä.